Tuntuu oudolta löytää itsensä koneen äärestä tätä postausta kirjoittamasta näinkin pian. No, saa nähä, mitä tästä tulee; istun nyt värinpoistoaineet päässä, yritys olis  blondiutua jälleen. Sen takia siis mulla on aikaa istahtaa ja kirjoittaa. Kai.

Oon viime syksyn aikana oivaltanut, miksi rutiinit on ihmisille niin tärkeä asia. Ne luo ihan uskomattoman vahvan pohjan turvallisuudentunteelle. Kun kaikki asiat kulkee aina saman kaavan kautta, voi ihminen vaan hengähtää ja tokaista, että tää on turvallista ja tuttua. Tää helpottaa varsinkin silloin, kun ihminen on uudessa/vieraassa ympäristössä. Annan muutaman esimerkin.

Muutettuani tänne Göteborgiin, itselleni ihan uuteen ja vieraaseen kaupunkiin, olo oli hieman turvaton; eihän mulla ollut ketään, kenelle soittaa, jos tulee joku ongelma eteen, ei ketään keltä kysyä neuvoa, ei ainakaan samassa kaupungissa. Aloin käymään lenkillä. Hyödyllistä ja tarpeellista: saa liikuntaa ja oppii myös tuntemaan kaupunkia. Hetken päästä lenkkeilyyn sisältyi kolmaskin syy: lenkillä sain olla aivan yksin, kuunnella musiikkia, heittää aivot narikkaan ja antaa jalkojen viedä. Voisi sanoa, että aivot sai levätä. Etenkin ensimmäisten kuukausien aikana lenkkeily oli mulle tosi tärkeä selviytymiskeino, ilman sitä olisin tuskin jaksanut koulussa ja täällä Ruotsin kotona. 

Toinen mulle rutiiniksi muodostunut tapa oli siivous ja tiskaus. Isi ja äiti voi varmaan todistaa, että koti-kotona mulla on paha tapa jättää päivällä käyttämäni vaatteet lattialle, kun on aika vaihtaa yöpuku päälle. Täällä kaikki kääntyi vähän niin kuin päälaelleen. Vaatteet löysivät automaattisesti tiensä kaappiin/pyykkikoriin. Siivous kerran viikossa muodostui tavaksi. Tiskikoneen sijaan tiskasin käyttämäni astiat käsin. Keittiössä tyhjensin usein astioiden kuivaustelineen ja tiskikoneen. Liekö syynä sitten todistaa, että kyllä mä selviän yksinäni, olen itsenäinen ja aikuinen ihminen. Joka tapauksessa puhdasta oli. 

Ja kuten huomaatte, puhuin noista esimerkeistä imperfektissä. Jostain kumman syystä ajan myötä nää aika tiukoiksikin rutiineiksi muodostuneet toimintamuodot on jääny vähän vähemmälle. Lenkillä oon käynyt viimeksi ties koska(tosin nyt iski kauhee himo lähteä taas juoksemaan, johtuu myös varmaan siitä, että tiiän, että EN saa mennä lenkille, kun oon vieläkin flunssassa). Tiskit löytävät nykyään erittäin usein tiensä tiskikoneeseen, käsin tiskaan vaan kattilat ja paistinpannut sun muut, joita ei tiskikoneeseen ole niin hyvä laittaa. Ja tälläkin hetkellä huoneeni lattialla lojuu vaatteita sun muita tavaroita, joita en oo jaksanu laittaa takaisin paikalleen. En kuitenkaan ole kokonaan lakannut siivoamasta, höllentänyt vain hieman tahtia vähintään 1siivouskerta/2vko. 

Tän muutoksen syytä oon välillä miettinyt. Onko oikeesti kyse vaan siitä, että alussa ihmisen on vaan pakko luoda itelleen tiukat rutiinit ihan vaan selviytyäkseen uudessa ympäristössä suurten muutosten keskellä? Jos asia on näin, niin oon ilmeisesti sitten selviytynyt niin pitkälle, ettei tää ympäristö ole mulle enää niin uusi. Voin ottaa rennosti, eikä kielikään väsytä aivoja enää samalla tavalla kuin ennen. Voin jopa kutsua tätä paikkaa kodikseni, koska mulla on täällä riittävästi tärkeiksi muodostuneita ihmissuhteita ja viihdyn täällä. Ehkä jokaisella rutiiniksi muodostuvalla toimintatavalla sittenkin on terapeuttinen merkitys, jopa mun omassa elämässä.