Nyt kun oon vihdoin saanu siivottua huoneeni pikkusiskon rippijuhlii varten, voin hyvällä omallatunnolla istua alas ja kirjottaa jotain. En oikeen tiiä mistä alottaisi, on ollu niin kova meno, ja paljon on tapahtunut. Voisin heittää ekana keksiviikkosen lukioiden sabaturnauksen tulokset: Punkalaidun - Pml 5-3, Naantali - Pml 7-0 ja Pml - Rauma 1-4. Eli aika paskasti kävi lukemien osalta.Mutta tärkeintä oli hauskanpito, ja mulle nauru on defenssi --> nauroin kaikki pelit putkeen.
    Punkalaitumella oli melkein kaikki rupulaisia ja ainakin yks liigapelaaja, kuitenki oli loppujen lopuks tosi tasanen peli; aika alussa tilanne oli 2-0, sit yhtäkkii Sofia kaventaa 2-1. Kohta Sofia tasottaa 2-2. Sit Punkalaidun tekee maalin, 3-2. Ja taas Sofia tasottaa 3-3. Sit tokan erän lopussa(pelattiin siis 2x15min) Punkalaidun teki viel kaks maalii eli 5-3.
    Naantali vei meitä aika loistokkaasti. Mutta voin puolustautua sillä, että pelattiin liukkaalla parketilla. Ja Naantalin lukion joukkueessa oli lähestulkoon kaikki SBNaantalin B-tyttöjä tms, ja näillä on treenit aina parketilla, joten ne tietää, miten parkettilattialla pelataan. Ja se parketti tosiaan oli liukas, ei siellä pystyny liikkumaan hallitusti ollenkaan.
    Rauman kanssa oli tosi tasainen peli myös. Kun peliä oli enää 2min jäljellä, tilanne 2-1, Sari(mein ope) otti aikalisän ja totes, että nyt pelataan upporikasta tai rutiköyhää eli ilman maalivahtia.Siinä ne mokomat teki vielä kaks maalia. Mutta eipähän ollu mun vika! :D
     Mua hämmensi se, miten vakavissaan noi vastustajat pelas. Mein joukkue lähti pitämään hauskaa ja viettää mukavaa vapaapäivää koulusta. Mut eipähän ollu meiltä pois. :)

Eilen tapahtu jotain, mikä ei oo oikeestaan vieläkään jättäny mua rauhaan. Oon vaan miettiny, että teinkö oikein ja olisinko voinu toimii jotenki toisin ja paremmin. Menin koulun jälkeen ostamaan sokokselta kahdet housut(innostuin 70%-alesta.. hehheh.) ja tämän jälkeen käppäilin kirkkopuiston bussipysäkille. Matkalla mut pysäytettiin erään vanhan naisen toimesta. Hän kulki rollaattorilla yllään pitkä punertava toppatakki ja räikeät silmälasit. Hän näytti tosi rähjäiseltä ja joku saattaisi sanoa rumaksikin.
 Hän pysähtyi mun eteen:
"Voitko sä auttaa mua, kun kukaan muu ei auta?"
Jo tässä kohtaa aavistin, että tästä tulee ei-kiva tilanne.
 "No, miten mä voin auttaa?"
 "Mä en oo syöny kahteen päivään ja rahat tulee tilille vasta maanantaina. Oisko sulla antaa mulle rahaa?" "No, on mulla vähän jotain, katsotaan."
 "Onks sulla 20?"
"Ei mulla nyt ihan niin paljoa oo..."
"No onks sulla 10?"
"Ei mulla oo niinkään paljoa..."
"Onks sulla lounasseteleitä?"
"Ei oo. Mistä mä muuten tiiän, ettet sä käytä sitä rahaa sitten viinaan?"
"En minä käytä viinaa, kun on semmoset lääkkeet, ettei parane käyttää."
"OK. No mä voin antaa sulle *öö* 4euroo."
Annoin rahat, nainen laitto ne takkinsa taskuun ja lähti eteenpäin. Voi olla, että muistan väärin, mutta mun mielestä mä en kuullut siltä ees kiitosta. Mulle tuli niin paha olo, kun en pystynyt luottamaan tähän naiseen kunnolla.Epäilin ja mietin, annanko hälle rahaa vai en. Nyt tiedän, mitä Hannu tarkotti, kun kerto, miten kauhealta oli Kambozassa ohittaa ne kaikki katulapset, jotka kerjäs rahaa. Mulla oli sama tilanne; mietin, että onko tällä naisella oikeesti tämmönen hätä vai huijaako tää vaan, ja jos tilanne oli oikeesti se, mitä hän väitti, yrittäisikö hän parantaa elinolojaan esim hakemalla töitä vai tottuisiko hän siihen, että hän voi elää pummilla, muiden kustannuksella. Tiesin, ettei mun omatuntoni olis jättäny mua rauhaan, jos olisin vaan ignoorannu koko naisen ja kävelly vaan ohi. Enkä olis saanu rauhaa myöskään, jos olisin valehdellu ja sanonu, ettei mul oo yhtään rahaa. Olisin vaan jääny miettimään, että mitä jos hänellä oli oikeesti niin huonosti asiat. Niinpä päädyin antamaan sen 4euroa, koska se on sen verran pieni summa, ettei siitä koidu mulle liikaa tappiota, mutta silti sen verran suuri, että sillä saa ostettua leipää yms, jos oikeasti on nälkä. Mutta silti tässä naisessa oli jotain, minkä takia mulle jäi paha maku suuhun. Ensinnäkin tää rahan tivaaminen. "Onks sulla kakskymppii?" Hyvänen aika, ei keneltäkään voi kysyä tollee, siis keltään randomilta! Sit ku avasin kukkaroani, hän tunki melkein nenänsä sinne nähdäkseen, miten paljon rahaa mulla siellä oli. Ja sit eniten mua hämäs tää, etten kuullu kiitosta. Ihan ku hän olis ollu mulle vihanen siitä, että annoin hänelle rahaa. Mietin tota tosi pitkään, että teinkö nyt oikein.
     Sit menin bussilla Wanhalle ja siellä kerroin Emmille tapahtuneesta. Emmi totes mulle, ettei mun kannata miettiä sitä, koska mä en voi tietää, mitkä oli tän naisen lähtökohdat pyytää rahaa yms. Siihen yritin tuudittautua. Kuitenkin se pyöri vielä mun päässäni. Kuitenkin muistin heti siinä tilanteessa Jeesuksen sanat: "Kaiken, mitä olette tehneet yhdellekin näistä minun vähäisistäni, olette tehneet minulle." Jotenkin koin, etten voi jättää toista niin onnettomaan tilaan. Mutta kaipa tässä oli taas jotain, mitä Jeesus tahto mulle opettaa. En tiiä.

Huomenna on äitin synttärit. Mä en muistanu sitä ollenkaan. Ja se harmittaa. Oon tosi huono muistaa äitin ja iskän synttäreitä. Siskojen ja kavereiden synttärit muistan, mutten äitin ja iskän. Mut kai äiti ymmärtää. Ja voihan lahjanki antaa jälkikäteen...