maanantai, 21. toukokuu 2012

Sannin tapa viettää hyvä päivä nro 7977

1) Herää ihan liian aikaisin nukuttuun aikaan verrattuna. Torkuta herätyskelloa ja vetkuttele mahdollisimman pitkään. Lopulta nouse ylös ja laita itsesi kuntoon reippaasti ja ripeästi.
 
2) Juuri kun olet lähdössä töihin, huomaa kissasi pissalla lhiekkalaatikon vieressä lattialla lojuvien yöhousujesi päällä. Pese sotku, laita housut likoamaan äläkä ole vihainen kissallesi, sillä sinunhan vikasi se oli, kun et ollut muistanut puhdistaa hiekkalaatikkoa. Ota opiksesi tästä protestipissasta. Tämän episodin alkaessa huomaat, ettet ehdi sekä siivota kissasi sotkuja että polkea pyörällä töihin, joten päätät mennä töihin autolla, sillä vihaat myöhästymistä.
 
3) Ole kaikesta kissanpissasta huolimatta ensimmäisenä töissä. Ihmettele yksin toimistossa, miksei kukaan ole paikalla. Aikasi kuluksi kirjoittele vähän koulujuttuja. Tutustu työympäristössäsi pyöriviin ihmisiin kahvihuoneessa. Lounasta työkavereidesi kanssa, osallistu palavereihin ja muihin työtehtäviin. Nauti siitä, miten paljon saat oppia päivän aikana ja miten paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia päivän tapahtumat sinussa herättivät.
 
4) Kotimatkalla poikkea ostamaan itsellesi pyöräkori.
 
5) Kotona hoida muutama juokseva ja ehkä unohtunutkin asia pois päiväjärjestyksestä.
 
6) Asenna pyöränkori. Ensi kuitenkin soita Petepetelle saadaksesi henkistä tukea, että pystyt kyllä asentamaan mokoman laitoksen kulkuneuvoosi tekemättä sen suurempia mokia. Asentaessasi koria paikalle tulee ystävällinen, englantia puhuva naapurisi ja tarjoaa apuaan pyöränkorin asentamisessa. Yhdessä saatte pyöränkorin paikoilleen. Ole kiitollinen naapuristasi ja iloitse siitä, että vielä on olemassa sitä kunnon vanhanajan naapuriapua.
 
7) Kun pyöränkori on paikoillaan, lähde käymään pikkusiskosi luona YO-kylässä hakemassa jotain sinne jäänyttä. Menomatkalla polje lujaa, nauti vauhdin hurmasta ja siitä, että samalla kun naapurisi auttoi pyöränkorin asentamisessa, hän nosti myös pyöräsi ennen hieman liian matalalla ollutta tankoa.
 
8) Kun lähdet takaisin kotiin, valitse jokirannassa tai sitä läheltä kulkeva maisemareitti kotiin. Iloitse siitä, miten kevyt pyörällä on polkea ja että ilma on kaunis ja silmä saa nauttia hienoista maisemista. Jokilaivojen ohi ajaessasi hämmästele sitä, miten kaikkialla on terassilla istuvia ihmisiä, vaikka on vasta maanantai.
 
9) Kun olet taas päässyt kotiin, kirjoita uusi postaus päivänkulustasi blogiisi(joka on muuten ollut ihan luvattoman kauan tauolla), ole kiitollinen ja toivo, että muutkin osaisivat iloita päivän aikana kokemistaan arkisista ja pienistä asioista.
 
10) Siivoa hieman kotiasi ja pakkaa laukkusi huomenna alkavaa leirikoulua varten. Mene nukkumaan hyvissä ajoin. Ole kiitollinen tästäkin päivästä, jonka olet saanut Luojaltasi lahjaksi. Lue Psalmi 139 ja iloitse!
 
"Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut." -Ps.139:16- 
 

tiistai, 22. maaliskuu 2011

Kun ei löydy sanoja surun keskellä...

 Sain eilen lounastauolla kuulla suruviestin: eräs ystäväni kuoli nyt viime viikonloppuna. 

 

Olo on mitä epätodellisin. Voin kuulla korvissani hänen äänensä, nähdä sieluni silmin hänet hymyilemässä ja nauramassa, tuntea hänen halauksensa. Odotan vain, että saisin herätä tästä unesta. 

 

Itkettää ja sattuu. On kova ikävä.

 

Kun sain tiedon, päässä soi kaksi kohtaa Jobin kirjasta

Herra antoi, ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi." (Job 1:21) 

"Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:10)

 

Itse asiassa nyt on tapahtunut se, mitä mietin ja pelkäsinkin, kun aloin uppsatsiani kirjoittamaan: "Tullaanko mun uskoa Jumalan vanhurskauteen ja oikeudenmukaisuuteen koettelemaan, ja jos tullaan, niin miten rajuin keinoin?"  Näköjään koetus tuli nyt sitten tällä tavoin. Tuntuu tosi epäreilulta, että nuoren ihmisen täytyy kuolla. 

 

Onneksi voin kiitollisin mielin luottaa siihen, että ystäväni on nyt Jeesuksen luona. Vaikka onkin niin kova ikävä ja suru. 

 

Ota hänet vastaan,
suuri, pyhä Jumala.
Ota hänet vastaan,
kaipaavia lohduta.
Ota hänet vastaan
taivaan kotiin avaraan.
Ota hänet vastaan
iloon loppumattomaan.

Ota hänet vastaan.
Tuuli hiljaa puhaltaa.
Ota hänet vastaan.
Virta kantaa kulkijaa.
Ota hänet vastaan
rantaan suuren rauhan maan.
Ota hänet vastaan
kotisatamaan.

Ota hänet vastaan.
Meillä on niin ikävä.
Ota hänet vastaan,
murheellisten ystävä.
Ota hänet vastaan,
silta yli pimeyden.
Ota hänet vastaan,
syli rakkauden.

 

Petri Laaksonen - Ota hänet vastaan

 

Ystävä otti osaa suruuni kukkien kautta. En oo ikinä tajunnut, että kukat voivat lohduttaa näin paljon.

tiistai, 8. maaliskuu 2011

...paastonaika alkaa...

 Hyvää naistenpäivää ja laskiaistiistaita vaan kaikille! Täällä Ruotsissa laskiaispullia on myyty melkeinpä tammikuusta lähtien, hämmentävää. Kuitenkin ensimmäisen ja viimeisen laskiaispullani söin sunnuntaina kirkkokahveilla. Olin ihan tyytyväinen. Ja eilen paastonajan alkamisen kunniaks leivoin suklaakakun. Eli en hirveästi ole laskiaistiistaita viettänyt, ainakaan perinteisellä kaavalla. Naistenpäivääkään en ole enempiä juhlistanut, hedelmäkauppias tosin päästi mut muiden asiakkaiden ohi kyseisen päivän kunniaks. Tuli kieltämättä aika kuninkaalinen fiilis.

 

Täytynee kuitenkin korjata, että olenhan mä tänään laskiaistiistaita viettänyt, joskaan en pullien ja pulkkamäkien merkeissä; järjestelin vähän jääkaappiani. Tarkoitus olisi olla seuraavat seitsemän viikkoa vegaanina, joten otin selvää laitoin kaiken ei-kelvollisen pakkaseen odottamaan paaston loppumista. Aloin väkisinkin miettiä, että näinhän juutalaisetkin viettävät pääsiäistä: siivoavat kodistaan kaiken hapattuvan ja paastonaikana kielletyn pois. Vaikka mä en nyt ihan yhtä radikaalia paastoa pidäkään, niin kyllä tässä vegaaniudessakin on haasteita: kanamunan ja maitotuotteiden korvaaminen, pakkausselosteiden syynääminen, etc. Samalla myös havahtui todellisuuteen monella tavalla, esim pesto sisältää juustoa. En ikinä edes ajatellut koko asiaa. Enkä oo ikinä tullu ajatelleeks, että hunaja lasketaan eläinkunnasta saataviin tuotteisiin, vaikka hyvin tiedän, mistä hunaja tulee, varsinkin kun viime kesänä olin itsekin äidin kanssa hunajaa keräämässä mehiläispesiltämme. Karua, miten ihminen voi olla ajattelematta ruokansa alkuperää sen enempiä. Onneksi Vegaaniliiton sivuilta löytyy erittäin hyvin vinkkiä, ruokaohjetta sekä arvokasta tietoa muutenkin siitä, mitä sitä voipi sitten syödä ja mitä pitää syödä, jotta ruokavalio on tarpeeksi monipuolinen.

Miksi paasto vegaanisesti? No, rehellisesti sanottuna kokeilunhalu oli suurin syy. Lisäksi saan hyvää kokemusta vegaanisesta ruuanlaitosta, ei pitäisi sitten enää mennä sormi suuhun, jos joskus pitää kestittää vegaanikavereita. Ja tokihan tähän sisältyy myös kapinaa ruokateollisuutta kohtaan, meille syötetään ihan liikaa kaikkea moskaa ruuan nimissä. Lisää aiheesta voi katella esimerkiksi Taloussanomien sivuilta. Toki myös toivon, että nää tulevat seitsemän viikkoa opettavat mua elämään terveellisemmin ja lisäaineettomammin. Lähempänä luontoa, jos näin voi sanoa.

Lisäys: 

Niin, tosiaan. Koko tän paastoblogipäivityksen ajan puhuin vaan ruuasta. Tais se tärkein syy kuitenkin unohtua. Terveyssyyt ovat mitättömän pieniä verrattuna siihen alkuperäseen syyhyn paastota: se, että Jumala sais olla erityisen paljon mun huomion keskikohteena näinä tulevina seitsemänä viikkona. Havahduin tähän eilisessä tuhkakeskiviikon messussa. Messussa pappi kastoi sormensa tuhkaan ja piirsi kaikkien halukkaiden otsaan ristin ja sanoi jokaiselle:

"Kom ihåg, o människa, att du är stoft och att du åter skall bli till stoft. Omvänd dig och tro evangelium." 

Tästä siis paastossakin on kyse: kääntymisestä. Siitä, että ihminen huomaisi, ettei ole täydellinen (luulen, että paastoaminen helpottaa tämän huomion tekemistä entisestään) ja ettei täällä mikään ole ikuista, ei edes ihminen itse. Siksi meidän pitäis keskittää meiän huomio siihen, mikä ei katoa.

"Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." -2.Kor. 4:16-18-

Lisäys tehty 10.3.2011 klo 22:47

sunnuntai, 20. helmikuu 2011

tuli vaan mieleen...

Vietin tämän viikon Suomessa, syynkin voin nimetä: sportlov. Oli hyvä reissu, täytyy myöntää. Opin jopa yhden tärkeän asian: Carpe diem. joo, klisee. Mut oikeesti. Istuttiin kaverin kanssa Amarillossa kahvilla valomerkkiin asti ja sen jälkeen vielä hetken The Cow-nimisessä pubissa. Ja todettiin vain, että tästä elämästä pitää nauttia. Etenkin sillon, kun vatuttaa erityisen paljon. Koskaan ei voida tietää, millon tää elämä täällä maan päällä päättyy. Liikuntakyky tai terveys ylipäänsä ei oo mikään itsestään selvä asia. Meiän pitää olla kiitollisia jokaisesta hetkestä, jokainen hengenveto on lahjaa. Samoin ihan kaikki ihmiset mein elämässä! Ja mein pitää muistaa kiittää Häntä, joka pitää lukua jopa mein jokaisesta hiuskarvastakin!

Kuunnelkaahan toki, kun hellyyttävä Munamies laulaa Rajattoman kanssa siitä, miten mein pitää muistaa jeesii kaverii. ni.

keskiviikko, 2. helmikuu 2011

Rutiinia rutiinin perään.

Tuntuu oudolta löytää itsensä koneen äärestä tätä postausta kirjoittamasta näinkin pian. No, saa nähä, mitä tästä tulee; istun nyt värinpoistoaineet päässä, yritys olis  blondiutua jälleen. Sen takia siis mulla on aikaa istahtaa ja kirjoittaa. Kai.

 

Oon viime syksyn aikana oivaltanut, miksi rutiinit on ihmisille niin tärkeä asia. Ne luo ihan uskomattoman vahvan pohjan turvallisuudentunteelle. Kun kaikki asiat kulkee aina saman kaavan kautta, voi ihminen vaan hengähtää ja tokaista, että tää on turvallista ja tuttua. Tää helpottaa varsinkin silloin, kun ihminen on uudessa/vieraassa ympäristössä. Annan muutaman esimerkin.

Muutettuani tänne Göteborgiin, itselleni ihan uuteen ja vieraaseen kaupunkiin, olo oli hieman turvaton; eihän mulla ollut ketään, kenelle soittaa, jos tulee joku ongelma eteen, ei ketään keltä kysyä neuvoa, ei ainakaan samassa kaupungissa. Aloin käymään lenkillä. Hyödyllistä ja tarpeellista: saa liikuntaa ja oppii myös tuntemaan kaupunkia. Hetken päästä lenkkeilyyn sisältyi kolmaskin syy: lenkillä sain olla aivan yksin, kuunnella musiikkia, heittää aivot narikkaan ja antaa jalkojen viedä. Voisi sanoa, että aivot sai levätä. Etenkin ensimmäisten kuukausien aikana lenkkeily oli mulle tosi tärkeä selviytymiskeino, ilman sitä olisin tuskin jaksanut koulussa ja täällä Ruotsin kotona. 

Toinen mulle rutiiniksi muodostunut tapa oli siivous ja tiskaus. Isi ja äiti voi varmaan todistaa, että koti-kotona mulla on paha tapa jättää päivällä käyttämäni vaatteet lattialle, kun on aika vaihtaa yöpuku päälle. Täällä kaikki kääntyi vähän niin kuin päälaelleen. Vaatteet löysivät automaattisesti tiensä kaappiin/pyykkikoriin. Siivous kerran viikossa muodostui tavaksi. Tiskikoneen sijaan tiskasin käyttämäni astiat käsin. Keittiössä tyhjensin usein astioiden kuivaustelineen ja tiskikoneen. Liekö syynä sitten todistaa, että kyllä mä selviän yksinäni, olen itsenäinen ja aikuinen ihminen. Joka tapauksessa puhdasta oli. 

Ja kuten huomaatte, puhuin noista esimerkeistä imperfektissä. Jostain kumman syystä ajan myötä nää aika tiukoiksikin rutiineiksi muodostuneet toimintamuodot on jääny vähän vähemmälle. Lenkillä oon käynyt viimeksi ties koska(tosin nyt iski kauhee himo lähteä taas juoksemaan, johtuu myös varmaan siitä, että tiiän, että EN saa mennä lenkille, kun oon vieläkin flunssassa). Tiskit löytävät nykyään erittäin usein tiensä tiskikoneeseen, käsin tiskaan vaan kattilat ja paistinpannut sun muut, joita ei tiskikoneeseen ole niin hyvä laittaa. Ja tälläkin hetkellä huoneeni lattialla lojuu vaatteita sun muita tavaroita, joita en oo jaksanu laittaa takaisin paikalleen. En kuitenkaan ole kokonaan lakannut siivoamasta, höllentänyt vain hieman tahtia vähintään 1siivouskerta/2vko. 

Tän muutoksen syytä oon välillä miettinyt. Onko oikeesti kyse vaan siitä, että alussa ihmisen on vaan pakko luoda itelleen tiukat rutiinit ihan vaan selviytyäkseen uudessa ympäristössä suurten muutosten keskellä? Jos asia on näin, niin oon ilmeisesti sitten selviytynyt niin pitkälle, ettei tää ympäristö ole mulle enää niin uusi. Voin ottaa rennosti, eikä kielikään väsytä aivoja enää samalla tavalla kuin ennen. Voin jopa kutsua tätä paikkaa kodikseni, koska mulla on täällä riittävästi tärkeiksi muodostuneita ihmissuhteita ja viihdyn täällä. Ehkä jokaisella rutiiniksi muodostuvalla toimintatavalla sittenkin on terapeuttinen merkitys, jopa mun omassa elämässä.