Tässä sitä taas yritän kovin kirjoittaa jotain, mikä voisi olla vuodattamisen tai ylipäätäänsä kertomisen arvoista. Viime kerrasta on niin kauan, että kaikkea on ehtinyt tapahtua: Sanni 18v., kesän muut riennot, koulun alkaminen... Aika kuluu niin hullun nopiaan, ettei mistään ehdi kunnolla kirjoittaa tai jos ehtii, ni eipä sitä jaksa, laiska mikä laiska.

Mut eniveiskis, nyt kirjotan ja ehkä hyvä niin. Ilokseni sain tänään todeta, ettei mulla ole huomenna koulua, kiitos YO-kirjotusten. On se kivaa tää neljässä vuodessa lukion läpi lusmuaminen! Nyt saan hyvän startin(?) ensi viikolla alkavalle koeviikolle. Okei, ketä mä huijaan? Itseäni? Ehkä, mutta haluan ainakin yrittää. Jos kerran valitsin neljän vuoden suunnitelman siksi, että saan opiskeltua kaiken kunnolla, niin kai sitä sitten täytyy myös noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa. Ainut ärsytys tällä hetkellä opiskeluissa on se, että pitäisi kirjoittaa yhteiskuntaoppi ens syksynä, enkä oo saanu mistään kiskottua itelleni niitä kursseja, joita siihen tarvitsisin. Kurssitarjottimessa kaikki tarvitsemani YH-kurssit ovat matikan kurssien kanssa päällekkäin. Täytyy varmaan alkaa suoritella niitä sitten itsenäisesti, mikä on kyllä hullun ärsyttävää. En tiedä, onko musta edes suorittamaan mitään kursseja itsenäisesti. Etenkään reaaliaineissa. No, se selviää sitten, kun kokeilee.

Ja kuten Martti-setäkin jakoi hallinnolliset asiat kahteen regimenttiin, niin Sannikin jakaa päivän tekstin kahteen osaan: pinnalliseen(koulu) ja syvälliseen(Jesus The Lord). Nyt alkaa se syvällinen osio.

Oon huomannu, että mua on varjeltu tosi paljon erittäin raskailta asioilta ja taakoilta. Tai sitten en vaan näe asioiden raskautta ennen kuin vasta pitkän ajan päästä eli silloin, kun ne eivät ole enää ajankohtaisia. Valitettavasti sitten taas liian monelle läheiselle tuntuu osuvan huonompi nakki tässä elämän sopassa. Esimerkkinä vaikkapa se, että kesällä kuulin eräällä ystävälläni, 17, olevan synnynnäinen lonkkavika. Lonkka ei ole kuitenkaan ennen haitannut normaalia elämää tms, kunnes eräänä päivänä rutiinilääkärireissulla lääkäri pudottaa pommin: ystäväni ei kuulemma kävele enää 30-vuotiaana. Mitä ihminen voi siihen sanoa? "Joo, mä työnnän sua sit pyörätuolissa parin vuoden päästä." Ei, ei niin voi sanoa. Oikeastaan ainoa, mitä voin tehdä toisten suurien surujen edessä, on esirukoilla ja olla olkapäänä ja korvana, jos on tarvis. Jotenkin oon kokenut sen, että se on mun tehtävä. Olla jonkinlaisena sielunhoitajana ympärilläni oleville rakkaille. Se kutsu on vahvistunut kuluneen vuoden aikana hurjasti.
Tässä taas näkee, miten hienot, suuret ja viisaat suunnitelmat Taivaan Isillä on, kun Hän antoi mun kärsiä viime syksyn uupumuksesta, masennuksesta, huonosta itsetunnosta ja kaikesta mahdollisesta ikävästä. Kun Hän otti kaikki nuo taakat multa pois vuoden vaihtuessa, Hän otti ne pois pysyvästi. En ole varmaan ikinä voinut näin hyvin. Vaikka arkielämässä joskus tuleekin suru puseroon, luottamus siihen, ettei tää tuska kestä ikuisuutta, on kasvanut aivan käsittämättömästi. Kaikella sillä viime syksyn kipuilulla oli tarkoituksensa. Nyt saan kantaa toisten taakkoja turvallisin mielin. Yksikään huokaus tai kyynel ei mene hukkaan, kun olen Voittajan puolella.

Tulipas taas sekavaa tilitystä elämästä. Mutta ehkä tää into kirjoittamiseen tästä palaa. Ehkä.

PS. Ystäväni kertoi viikonloppuna käyneensä kaksi viikkoa sitten eräässä hengellisessä kokouksessa, jossa käskettiin ihmisten laittaa käsi sairaan ruumiinosan päälle, jotta kyseisen ruumiinosan puolesta rukoiltaisiin. Ystäväni hieman epäröi aluksi, mutta kun hän lopulta uskaltautui laittamaan käden  lonkkansa päälle, hänestä tuntui kuin käsi ja lonkka olisivat palaneet, niin voimakkaana Pyhä Henki vaikutti. Ei tiedä vielä, että paraniko ystäväni lonkka, mutta nyt hänellä ainakin on varmuus siitä, että Jumala on kuullut hänen rukouksensa eikä jätä häntä yksin ikinä. Halleluja!