Jostain kumman syystä päätin nyt alkaa taas kirjottaa vähäsen kuulumisia. Tosin niitä ei hirveästi ole. Pyöräretki till Åland oli kerrassaan huippu! Heti ekana päivänä satoi ihan kaatamalla. Myös vikana päivänä Maarianhaminassa sato. Jollain oli huumorintajua kerrakseen... Tosiaan, matkalla sattui ja tapahtui, enkä enää edes muista kaikkea, joten en myöskään kirjoitakaan siitä sen enempää. :)
      Pyöräreissun jälkeen oon ollu meillä kotona töissä, selvittäny ihan hullua pöheikköä mansikkamaalla ruohonleikkurilla, istuttanu lisää mansikoita, leikkiny kasvihuoneessa puutarhuria, istuttanu tomaatteja, paprikoita, koristekaaleja, värinokkosia ja astereita. Infernaalisin homma on kyllä ehdottomasti ollu kasvihuoneen perkaaminen eli nurkissa kasvavien rikkaruohojen nyppiminen. Homma olis muuten ihan helppoa, mutta kun se pitää tehdä pöytien alla kyykyssä hämähäkinseittien ja muiden ei-niin-kivojen yllätysten keskellä, on ilo aika kaukana, polvet huutavat hoosiannaa... Ehkä tämä tästä tällä kertaa.aa

Tänään juttelin mesessä Shiyun kanssa ja sain sen keskustelun aikana huomata, miten mua on johdatettu ihan hirveästi just semmosina aikoina, ku on tuntunu siltä, ettei mulla oo mitään paikkaa saati määränpäätä tai päämäärää, jossa olla omalla paikallaan. Yhtäkkiä kesken keskustelun Shiyu toteaa: "no jos se sua yhtään lohduttaa, ni oon kiitollinen siitä, että oot olemassa ja tutustuin suhu:)". Jotenkin tuntu tosi hyvältä kuulla tuollanen lause, ja toisaalta, niinhän sen kuuluukin tuntua hyvältä. En tosin ollu odottanu koko lausetta missään välissä.
   Siinä sitten juteltiin asiasta, ja huomasin, että oon vihdoin löytäny läheltä sellaisia ystäviä, joiden kanssa voin viettää aikaa koulun ulkopuolellakin. Kysymys siis ei ole ajanvieton mahdollisuudesta vaan siitä, että mut kutsutaan viettämään aikaa jne. En muista, milloin joku olisi pyytänyt mua johonkin vapaa-ajalla samalla tavalla kuin Shiyu, Ilkka ja muut samassa porukassa olevat on. Tästä oon ollu kyllä tosi kiitollinen, mutta myös hämmentynyt.
   Riparin jälkeen en tuntenu oloani hirveen kotosaks Paimion kaveriporukoissa, koska ajattelin aika radikaalisti eri tavalla kuin muut: Jeesus oli tullu mun elämään, pysyvästi. Lukion alussa mut kutsuttiin ehkä yksiin bileisiin Paimiossa, ja sekin kutsu tuli sen takia, että seurustelin Juhon kanssa. Eron jälkeen ei ole kutsuja tullut mihinkään. Ja toisaalta, en ole niitä edes kaivannut. Usko on lähes aina erottanut mut jollain tavalla siitä porukasta, koska mä en halua juoda alkoholia muualla kuin ehtoollisella, ja muut taas juovat sitä melkein milloin ja missä vain. (Anteeksi näin mustavalkoinen erottelu.)
Lukiossa, uudessa ympäristössä, ei ollut mitään vakituista ekan vuoden aikana mitään kunnollista kaveriporukkaa; olin milloin kenenkin kanssa. Vasta nyt toisen vuoden keväällä asiat alkoivat lutviutua, ja nyt olen päässyt kaveriporukkaan, jossa on jos minkälaista ihmistä. Kaikki erilaisia, mutta silti niin ihania ja omia persooniaan, etten voi muuta kun ylistää ja kiittää siitä porukasta! Ja siinä porukassa saan olla juuri sitä, mitä oon; kukaan ei vaadi multa mitään "ylimääräistä", ainoastaan ystävyyttä.
    Viimeiset pari vuotta on siis kulunu sellaisessa mihinkäänkuulumattomassa olotilassa. Ja nyt oon ollu ihan ihmeissäni, kun mua pyydetään viettämään vappua tolla porukalla tai kysytään, että tuunko kattoo Nightwishiä tai soitetaan kesken lyhyen ruokatauon ilman mitään niin tärkeää syytä! Ekaa kertaa tuntuu siltä, että mulla on joku paikka, jossa olla. Sellanen paikka, johon kukaan muu ei kuulu. Siitäkin saan vaan kiittää Jeesusta, että mut on johdatettu siihen paikkaan, jossa nyt oon. En kyllä vieläkään osaa käsittää sitä, miten nää tyypit haluaa olla mun kanssa muutenkin kuin koulussa. Mutta kuten Shiyu sanoi mulle samaa hälle ihmeteltyäni: "kuule sanni, nyt itsetunto ylos;) oot ihana ihminen, se siitä. :)" Täytyy vaan tottua siihen, että oon arvokas, ja ihmiset tykkää musta, siitäkin huolimatta, että oon just tämmönen ku oon. Tai ehkä just siks. ;)