Jo on ärsyttävää tämä elämä. Vaikkei mitään raivostuttavaa oikeastaan ole tapahtunutkaan, mutta pieni ärsytys on päällänsä. Jo aamulla olo oli jotenki tukala ja tosi semmonen hankala, emt. Sit koulussa ennen matikan kaksaria naureskelin Oonalle, et hyvä mennä huomen maaliin, ku pelkäsin ala-asteen poikien jalkapalloa(säälittävää!). Siihen Oona totes, et sillä ja Ellalla on sit huomen illal SM-liigapelit, joten ne ei luonnollisestikaan voi olla pelaamassa niis koulun peleissä. Miten ihmeessä mä pärjään, ku Oona, maailman paras pakki, on poissa??? No, mennään vaan pitää hauskaa, ei sillä niin väliä..kai..
         Jotenkin oli kaikilla oppitunneilla oleminen tosi hankalaa, matikan tunnilla ärsytti ihan suunnattomasti kaikki. Onneks Tutsi istu mun vieres äikän tunneil, ni sai vähän nauraaki.Sit ruokailun jälkeen pinkaisin toiseen lukioon huilutunnille, josta yli puolet meni höpöttämiseen. Eipä kovin kehuttavasti menny soitto, mut ei voi kaikkee, ku on väsyny.

Luin koko matkan bussipysäkiltä kotiin Paul Austerin Illuusioiden kirjaa. Vaikuttaa tosi hyvältä kirjalta. Nauratti vaan, ku teki mieli lukea sitä jo bussissa, mutta sit aloin miettiä, että onko parempi, jos luen eka Raamattua ja sit Illuusioiden kirjaa vai se, että jätän Raamatun reppuun ja keskityn vaan Illuusioiden kirjaan, kun se on kerran koulutehtävä. Sit pyöri päässä erään puhujan mietteet siitä, että häntä ärsyttää se, miten omassa elämässään koulu vie kaiken ajan: esim tenttiviikolla Raamattuun ei tule koskettua, kun "ei ole aikaa" ja tämä oli hänestä erittäin suuri laiminlyönti Jumalaa kohtaan. Kun mietin tätä puhujaa ja tämän puheen osuvuutta omalle kohdalleni, muistin, miten Vesa kerto Martti-sedän sanoneen,että kristittynä meidän pitää kuitenkin hoitaa velvollisuutemme ja se, mitä teemme, olisi hyvä tehdä kunnolla. Enpä oikeen tiennyt, kummalle kannalle lopulta taivuin, mutta päädyin lukemaan ekana Raamattua ja sitten loppumatkan Austeria.
           En sitten tiedä, menikö tuokin miettiminen jo liiallisuuksiin, mutta ainakin sain rauhan. Ehkä. Alkoi kuitenkin mietityttää, miksi joudun miettimään aina niin kauan, että teenkö koulujuttuja vai luenko Sanaa. Kun haluan hoitaa molemmat jutut kunnolla. Ja liian usein se on koulu, joka vie voiton. Ei siis niin hyvä juttu. Siksi haluaisin päästä moisesta ongelmasta eroon ja olla niin,ettei tarttis miettiä, kumpi on oikeempi vaihtoehto... Kuitenkin vastaus on selvä: Jeesukselle ei riitä se, että Hän on mun elämän ykkösjuttu, Hän haluaa olla mun koko elämä! Mutta silti en voi laittaa itteäni laatikkoon ja jättää koulujuttuja tekemättä. Hankalaa tämmöiset pohtimiset....

Oon myös usein miettiny, miks on niin tajuttoman vaikeeta rakastaa omia sukulaisiaan. Riidat perheen kanssa on ihan normaalia, en yhtään ihmettele, ettei jaksa aina samaa naamaa kattoa. Mutta tarkoitan nyt lähinnä vähän kaukaisempia sukulaisia. Itselläni on ollu aika hankalaa tulla toimeen serkkujeni kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kaikki poikia ja kohtuullisen vilkkaita ja puheliaita, mutta silti en vaan kykene aina olemaan heille edes ystävällinen. Vaikka loppujen lopuksi tahtoisinkin olla edes vähän inhimmillinen heitä kohtaan, mutta ei vaan pysty. Sama ilmiö toistuu ollessani pikkusiskoni kanssa. Hänellekään en osaa olla millään tavalla kristitty. Erittäin harvoin, jos ollenkaan. Muutama viikko sitten mietin, haluaako hän lähteä seuraamaan Jeesusta, kun on nähnyt vierestä, miten oma isosisko on über-idiootti, vaikka onkin tämmönen hihhuli. Oikeastaan murehdin sitä tosi paljon. Mietin paljon sitä, että voiko se olla jostain mun tekemisestä kiinni, että ottaako toinen Jeesuksen vastaan vai ei. Onneksi Simppa muistutti mua, ettei se musta oo kiinni, se on pikkusiskon ja Jeesuksen välinen juttu. Tietenkin voin olla auttamassa toista uskon tielle tms, mutta ei se musta yksin ole kiinni. Kuitenkin haluaisin olla hyvä sisko. Ehkä saan joskus ollakin sitä.